Neljä vuotta kolmannen luokan kansalaisena

Vuonna 2011 mieheni sai töitä Kanadasta. Mietin pitkään mitä sitä tekisi, lähteäkkö Kanadaan vai jäädä Suomeen. Kanada voitti, sillä olin totaalisen poikki ja tarvitsin jonkun sortin tauon ja mikäpäs olisikaan parempi tauko kuin muutto ulkomaille ja leikkiä kotirouvaa tai niin minä ainakin kuvittelin.

Muutimme Kanadan Vancouveriin joulukuun 2011 alussa, paikkaan jossa en ollut ikinä käynyt, mutta joka tuntui heti lentokentälle laskeuduttua kodilta. En tiennyt mitä on vastassa.
Kaikki alkoi alusta. Pankkitilit piti avata, auto ostaa, hankkia sosiaaliturvatunnukset, ajokortti, etsiä asunto. Asunnon etsimisestä voisi tehdä melkein oman postauksen, niin mielenkiintoista se oli.

Löydettiin talo, vasta remontoitu, mielettömän kivalla paikalla ja kohtuuhintainen. Kolme kuukauden asumisen jälkee talossa ilmeni kosteusongelma, mikä lie sädesieniaikapommi siellä tikittikään, mutta meinattiin kuolla sinne ja tämä ei ole edes liioittelua. Onneksi vuokranantajat oli kultaisia ja purkivat vuodenvuokrasopimuksen välittömästi. Harmi vaan, että me menetettiin koko irtaimisto ja vaatteet sen takia ja mikään ei niitä korvanut. Löydettiin uusi vastavalmistunut paritalon puolikas, jossa asuttiin kolme päivää. Nukuttiin paksulla karpetilla ja jokaisella oli yksi vaatekerta. Ei ollut tullut vielä palkkaa, niin ei päästy patjakaupoille ja säästöt oli menneet edellisen talon irtaimistoon. Kolmen päivän asumisen jälkeen alakerran lattia oli märkä, huoltomiehen typerä moka ja me jouduttiin lähtemään, koska kosteat uudet materiaalit aiheuttivat oireita. Kolmesta päivästä maksetiin 4000 dollaria ja nukuttiin lattialla, ois päässyt melko hienoon hotelliinkin tuolla hinnalla ja palvelu olis ollut parempi.

Sen jälkeen oltiin kodittomia, seitsemän henkeä. Oli meillä sentään passit, auto ja vaatteet päällä. Menin lasten kanssa evakkoon sukulaisille Usan puolelle, mies jäi etsimään asuntoa. Kaksi viikkoa evakossa ja löydettiin asunto.

Noin kuukauden asumisen jälkeen tuli ilmoitus, että miehen työpaikka suljetaan, kaikki lähtee. Siitä meni kuukausi kun tuli Suomesta ilmoitus, että läheinen on sairastunut. Itse oli jumissa Kanadassa, sillä rahat oli menneet jo. Silloin tuntui, että mitäkö seuraavaksi kaatuu niskaan.

Syksyllä 2012 mies sai työtarjouksen Bostonista. Mietittiin sitä, että lähdetäänkö Bostoniin vai Suomeen. Olin sitä mieltä että Bostoniin, koska vuosi on oikeasti lyhyt aika ja jos tuon vuoden jälkeen lähtee takaisin, niin jäi kaikki näkemättä, koska vuodesta oli vaan selviydytty.
Bostonin seudulle muutettiin 2013 helmikuussa, taas paikkaan jossa en ollut käynyt ja josta en tiennyt mitään, luulin tosissani tulevani pienempään paikkaan kuin Vancouver ja taas olin väärässä.

Täältä sentään löydettiin asunto kohtuullisen helposti, harvempi säikähti sitä, että ollaan euroopasta ja meillä on valtavasti lapsia, Kanadassa se oli ongelma, eurooppalaisuus ja neljä poikaa.
Puolitoista vuotta asusteltiin rauhassa ja odoteltiin vakituista lupaa, mutta toisin kävi. Mies irtisanottiin ja meillä oli 60 päiväää lupa olla maassa. Olimme lähdössä takaisin Suomeen, mutta ystävä yllytti jäämään tänne. Mies sai tuurilla täältä töitä, siis oikeasti mielettömällä tuurilla.

Ajeltiin vuosi sitten Syyskuussa Kanadan Ottawaan hakemaan uutta viisumia tai siis jännittämään myönnetäänkö niitä meille. Kymmenen tuskaista päivää Kanadassa, sitä ennen kuukausi tuskaista päivää kotona, mies työttömänä ja tulevasta ei yhtään mitään tietoa. Meillä oli riski, että jos viisumia ei myönnetä joudutaan Kanadasta lähtemään eurooppaan ja palkkaamaan joku muuttofirma tyhjentämään meidän talo Usan puolelta. Lisäksi auto mikä oli Kanadassa niin sillekkin olisi pitänyt jotain tehdä. Onneksi luvat tuli ja päästiin takaisin kotiin.

Taas alettiin odottelemaan vakituisia lupia, niissä piti mennä reilu vuosi. Nyt on vuosi odoteltu ja niissä menee vielä reilu vuosi.

Alan olla epätoivoinen koko lupien kanssa. Haluaisin jo itsekkin tehdä töitä. Hyvin luultavasti oman fyysisen kunnon takia joudun perustamaan firman, kukapa nyt haluaisi töihin sellaista joka ei voi täyttä päivää tehdä ja en edes haluaisi mennä sellaiseen työhön. Voisin hakea työlupaa heti ja perustaa firman, mutta sen jälkeen ainakin ollaan paikkaan sidottuja ja en ole ollenkaan varma haluanko asua täällä seuraavaa 20 vuotta ja jos mies saisi taas irtisanomisen, niin minun lupani menisi siinä.
Tällähetkellä ei ole ollenkaan kannattavaa minun mennä osa-aikaseen työhön, sillä nuorimmainen on vielä kotona ja päivähoitomaksut täällä on tonnin luokkaa kuussa, joten saisi melkoisesti tienata, että kannattaa. Lisäksi en voi tehdä edes vapaaehtoistöitä, koska ei sinne lapsia mukana saa viedä. Olen siis loukussa neljättä vuotta.

Neljä vuotta kotirouvailua ei ollut mun suunnitelma, kaksi vuotta lupasin. Ehkäpä minusta tulee höperö kotirouva, joka lopulta höösää puudeleita ja tekee kaikille ruokaa ja on nättinä, ehkä ei. 

Alla kuvia Kanadan länsirannikosta ja meidän pikkupikkupojista, jotka ovat jo kasvaneet.