Meidän mamu-ura ja kannattaako siihen ryhtyä?

Kannattaako mamuksi alkaa? Mitä pitää tietää ennen kuin alkaa mamuksi? Mitä olisi hyvä tietää ennen sitä?

Mieheni unelma oli pikkupojasta asti muuttaa Yhdysvaltoihin, sisaruksien perään. Sattui vaan niin, että mentiin naimisiin ja perustettiin perhe Suomeen. Kävimme monta kertaa (monta kertaa siihen nähden, että ei olisi ollut oikeasti varaa) Yhdysvalloissa. Söimme puolivuotta kaurapuuroa, että saatiin rahat kokoon ja taas mentiin. Lyhin aika mitä oltiin, oli kuukausi. Pisimpään oltiin kolme kuukautta. Totuuden nimissä, ei meillä olisi ollutkaan varaa, jos olisi pitänyt majoitus maksaa, mutta majoitus oli ilmainen ja ruokakin oli, jos ei nyt ilmainen niin hyvin halpa. Mies teki siihen aikaan Yhdysvaltoihin töitä ja yhdistetiin tietysti työreissu samalle kertaa. Monesti näillä reissuilla paikalliset kysyivät voisinko kuvitella muuttavani tänne, no en voinut. En todellakaan voinut kuvitella sellaista. Olin ostamassa taloa Suomesta, opiskelin Suomessa ja minulla oli yritys Suomessa. 

Ensimmäisen kerran kun olimme lähdössä Kanadaan, muutto peruuntui loppumetreillä ja mies vaihtoi samaan aikaan työpaikkaa Suomalaiseen yritykseen, silloin ajattelin, että jäädään nyt tosissaan Suomeen. Yllytin miestä etsimään meille taloa, mutta eipä se onnistunut. Miehen työpaikat vaihtui ja lapsiluku kasvoi. Olin jo ihan varma, ettei me minnekkään enää lähdetä ja opiskelin itselleni ammatin. Opiskelujen loppupuolella mies ilmoitti, että on saanut työtarjouksen Kanadasta, lähdetäänkö? 

Ei pitäisi ikinä kysyä tuollaista kysymystä ihmiseltä, joka on kahden viimeisen vuoden aikana elänyt erittäin stressaavaa elämää. Viides muksu syntyi, opiskelin, mies teki töitä ja viimeisteli maisterinpaperit, perustin yrityksen, tein vapaaehtoistyötä, sain selkä diagnoosin ja lapset hoidettiin kotona ilma ulkopuolista apua. Tuollaisessa tilanteessa kun tarjotaan kotirouvailua, niin vastaus ei ole kielteinen. Ilman pienintäkään ajatusta mitä oikeasti tulee tapahtumaan lupasin lähteä kahdeksi vuodeksi.
Ei minulla ollut resurseja miettiä tulevaa muuttoa, tein opinnot loppuun, hoidin muksut, kodin ja työni. Olin jopa viimeisen kesän Suomessa ollessa ulkopuolisella töissä, kun mies vietti isäkuukautta. En oikeasti ymmärrä, miten siitä selvittiin. Hengissä selvittiin kuitenkin.
Valmistuin maanantaina ja lennot Kanadaan oli torstaina. Kaikki myytiin ja hävitettiin Suomessa ja lähdimme 12 matkalaukun voimin reissuun.
Lähtisinkö enää tällä kokemuksella matkaan tuossa tilanteessa? En, en lähtisi. Vaatisin saada nukkua vuoden ja miettiä asiaa sitten tai sitten lähtisin, olen pikkasen yllytyshullu.

Tällä kokemuksella tiedän mitä kannattaa ottaa huomioon kun lähtee ulkomaille asumaan ilman turvaverkkoja ja tuikituntemattomaan paikkaan.
Suosittelen muutaman päivän reissua uuteen kotipaikkaan, tutkimaan minkälaista siellä on ja mistä voi etsiä asuntoa. Netistäkin sen voi löytää, mutta todellisuus voi löydä vasten kasvoja. Suosittelen etsimään asuntoa hyvältä alueelta, ei tarvitse olla kaupungin paras asuinalue, sillä siellä on omat ongelmansa. Sellainen keskivertoalue riittää ja on yleensä turvallinen. Rikkaimmilla alueilla on talomurtoja ja ryöstöjä tuon tuosta, köyhimmissä alueissa taas tappelut ja huumeet on arkipäivää. 

Jos on lapsia, niin kannattaa tsekata myös kouluarvostelut, huippukouluissa lapset voi stressaantua liikaa ja vanhemmilta vaaditaan rahaa ja aikaa. Itse laitan lapset mielumminkin huonoon kouluun kuin huippukouluun, sillä omakokemus on, että ns. huonoissa kouluissa hyvät oppilaat saavat huippu opetusta, koska ne jaetaan tasoryhmiin, lisäksi niissä kouluissa on ollut meidän kokemuksen mukaan huippu ilmapiiri. Sitten on vielä ne koulut, jotka ovat turvattomia, niihin ei kannata lapsiaan viedä. Ne on asia erikseen.
Kannattaa ottaa myös selvää harrastusmahdollisuuksista ja heti kun ehtii, niin mennä harrastuksiin mukaan. Lapset myös, sillä harvemmassa maassa lapset hengaa keskenään puistoissa kuin Suomessa. Lapsia kuskataan harrastuksiin ja ne saavat kaverinsa sieltä. Harrastuksistakaan ei aina tarvitse maksaa itseään kipeäksi. Tietysti jos on tarve näyttää ettei me mitään köyhiä olla, niin voi maksaa hyvin itsensä vararikkoon lasten harrastuksilla ja menettää oma vapaa-ajan. Me ollaan niin köyhiä, että vien lapsiani paikallisille klubeille harrastamaan, joiden hinnat on naurettavia. Teen aina kun ehdin vapaaehtoishommia sinne. Tosin minulta ne ei paljoa osaa odottaa, koska mulla on niin suuri perhe. Eivät tiedä, mitä minä olen entisessä elämässä tehnyt.

Tässä sitten vielä vinkkiä sille, joka tulee olemaan se kolmannen luokan kansalainen joka hoitaa kodin ja lapset.
Sovi puolisosi kanssa selkeät pelisäännöt esim. rahasta. jos olet tottunut olemaan oman kukkarosi herra ja yhtäkkiä sinulla ei ole tuloja, niin lupaan, että tulet kokemaan olevasi täysi luuseri ja arvoton. Yhtäkkiä olet menettänyt sen vallan mikä sinulla oli, et voi enää mennä ja ostaa ja tehdä, ilman että kerjäät puolisoltasi rahaa. Tämä on muuten oikeasti hyvin yleinen ongelma mamuperheissä. Kotona oleva ei välttämättä saa edes pankkitiliä avattua uuteen kotimaahansa. Minäkin voin maksaa tänne veroja, mutta pankkitiliä en saa. Onneksi sain Kanadaan ja siirrettiin vain Kanadasta tänne samaan pankkiin tilit. Sopikaa siis selkeät säännöt rahan kanssa. Työssäkäyvä ei voi olettaa, että toinen on sitten rahaton ja saa rahaa silloin kun työssäkäyvä sitä antaa, älä ikinä suostu sellaiseen, että jäät rahattomaksi. Lisäksi älä koe tunnontuskia siitä, että elät nyt työssäkäyvän rahoilla, sillä sinähän kuitenkin lähdit hänen mukaansa ja teet kyllä varmasti oman osuutesi perheesi eteen, eli ota se palkkana työstäsi. Meillä osa rahasta tulee minun tilille ja minä pidän perheen ruuassa ja lapset vaatteissa, mies hoitaa loput. Voin siis päättää syödäänkö meillä puuroa ja ostanko itselleni käsilaukun ;) . 

Hanki itsellesi harrastus, joku sellainen, että näet ihmisiä ja saat sosiaalisia kontakteja. Mene vaikka kielikurssille, niitä järjestää kansalaisopistot ja moni niistä on ilmainen, mene kouluihin vapaaehtoistyöhön, etsi kuntosali tai joku ryhmäliikuntatunti. Tee tuttavuutta naapurin kanssa, etsi meetup grouppeja mielenkiintosi mukaan. Mutta älä jää kotiin. Työssäkäyvällä on oma sosiaalinenelämä työssä ja monissa maissa se riittää, sillä työpäivät on pitkiä, kotona oleva saa sitten iltaisin pettyä siihen kun toinen ei enää jaksakkaan sosiaalista elämää ja itse on kökkinyt päivän kotona. 

Opiskele kieli jo ennen kuin lähdet matkaan. Olisi hyvä osata edes alkeet. Älä tee niin kuin minä tein, melkeinpä ummikona painelin matkaan ja luulin että kyllä se kieli siitä tarttuu. Ei muuten tartu. Joudut tekemään pääkipeänä töitä sen eteen, mitään et saa ilmaiseksi, et edes kieltä. Ja varaudu siihen, että jos niitä lapsia on, niin niiden sopeutuminen vie aikaa noin 3kk ja saat kokea kaiken kiukuttelun ja turhautuneisuuden ja stressin. Se menee onneksi ohi, joten ole vain tukena niille ja tsemppaa niitä eteenpäin.

Tee itsellesi suunnitelma. Suunnittele mitä haluat elämältä, haluatko olla kotona ja leikkiä kotirouvaa vai haluatko joskus työurakin. Toimi sen mukaan, että toiveesi toteutuu. Ilman suunnitelmaa et saa mitään. Tietystihän suunitelmat voi muuttua ja ne saa muuttuakkin, mutta unelmoi, unelmoi suuria. Ilman unelmia ei tätä jaksa.

Lisääkin olisi vaikka millä mitalla, lasten kanssa matkustelusta, asumiseen ja autoiluun, mutta jätän ne tästä pois, sillä muuten tähän tulee kirjan verran tekstiä.
Kyselkää vaan, niin vastaan.

Tässä on kuvia Kanadan ajalta, nyt on melkoinen ikävä Kanadaan, voisin lähteä sinne takaisin.

Neljä vuotta kolmannen luokan kansalaisena

Vuonna 2011 mieheni sai töitä Kanadasta. Mietin pitkään mitä sitä tekisi, lähteäkkö Kanadaan vai jäädä Suomeen. Kanada voitti, sillä olin totaalisen poikki ja tarvitsin jonkun sortin tauon ja mikäpäs olisikaan parempi tauko kuin muutto ulkomaille ja leikkiä kotirouvaa tai niin minä ainakin kuvittelin.

Muutimme Kanadan Vancouveriin joulukuun 2011 alussa, paikkaan jossa en ollut ikinä käynyt, mutta joka tuntui heti lentokentälle laskeuduttua kodilta. En tiennyt mitä on vastassa.
Kaikki alkoi alusta. Pankkitilit piti avata, auto ostaa, hankkia sosiaaliturvatunnukset, ajokortti, etsiä asunto. Asunnon etsimisestä voisi tehdä melkein oman postauksen, niin mielenkiintoista se oli.

Löydettiin talo, vasta remontoitu, mielettömän kivalla paikalla ja kohtuuhintainen. Kolme kuukauden asumisen jälkee talossa ilmeni kosteusongelma, mikä lie sädesieniaikapommi siellä tikittikään, mutta meinattiin kuolla sinne ja tämä ei ole edes liioittelua. Onneksi vuokranantajat oli kultaisia ja purkivat vuodenvuokrasopimuksen välittömästi. Harmi vaan, että me menetettiin koko irtaimisto ja vaatteet sen takia ja mikään ei niitä korvanut. Löydettiin uusi vastavalmistunut paritalon puolikas, jossa asuttiin kolme päivää. Nukuttiin paksulla karpetilla ja jokaisella oli yksi vaatekerta. Ei ollut tullut vielä palkkaa, niin ei päästy patjakaupoille ja säästöt oli menneet edellisen talon irtaimistoon. Kolmen päivän asumisen jälkeen alakerran lattia oli märkä, huoltomiehen typerä moka ja me jouduttiin lähtemään, koska kosteat uudet materiaalit aiheuttivat oireita. Kolmesta päivästä maksetiin 4000 dollaria ja nukuttiin lattialla, ois päässyt melko hienoon hotelliinkin tuolla hinnalla ja palvelu olis ollut parempi.

Sen jälkeen oltiin kodittomia, seitsemän henkeä. Oli meillä sentään passit, auto ja vaatteet päällä. Menin lasten kanssa evakkoon sukulaisille Usan puolelle, mies jäi etsimään asuntoa. Kaksi viikkoa evakossa ja löydettiin asunto.

Noin kuukauden asumisen jälkeen tuli ilmoitus, että miehen työpaikka suljetaan, kaikki lähtee. Siitä meni kuukausi kun tuli Suomesta ilmoitus, että läheinen on sairastunut. Itse oli jumissa Kanadassa, sillä rahat oli menneet jo. Silloin tuntui, että mitäkö seuraavaksi kaatuu niskaan.

Syksyllä 2012 mies sai työtarjouksen Bostonista. Mietittiin sitä, että lähdetäänkö Bostoniin vai Suomeen. Olin sitä mieltä että Bostoniin, koska vuosi on oikeasti lyhyt aika ja jos tuon vuoden jälkeen lähtee takaisin, niin jäi kaikki näkemättä, koska vuodesta oli vaan selviydytty.
Bostonin seudulle muutettiin 2013 helmikuussa, taas paikkaan jossa en ollut käynyt ja josta en tiennyt mitään, luulin tosissani tulevani pienempään paikkaan kuin Vancouver ja taas olin väärässä.

Täältä sentään löydettiin asunto kohtuullisen helposti, harvempi säikähti sitä, että ollaan euroopasta ja meillä on valtavasti lapsia, Kanadassa se oli ongelma, eurooppalaisuus ja neljä poikaa.
Puolitoista vuotta asusteltiin rauhassa ja odoteltiin vakituista lupaa, mutta toisin kävi. Mies irtisanottiin ja meillä oli 60 päiväää lupa olla maassa. Olimme lähdössä takaisin Suomeen, mutta ystävä yllytti jäämään tänne. Mies sai tuurilla täältä töitä, siis oikeasti mielettömällä tuurilla.

Ajeltiin vuosi sitten Syyskuussa Kanadan Ottawaan hakemaan uutta viisumia tai siis jännittämään myönnetäänkö niitä meille. Kymmenen tuskaista päivää Kanadassa, sitä ennen kuukausi tuskaista päivää kotona, mies työttömänä ja tulevasta ei yhtään mitään tietoa. Meillä oli riski, että jos viisumia ei myönnetä joudutaan Kanadasta lähtemään eurooppaan ja palkkaamaan joku muuttofirma tyhjentämään meidän talo Usan puolelta. Lisäksi auto mikä oli Kanadassa niin sillekkin olisi pitänyt jotain tehdä. Onneksi luvat tuli ja päästiin takaisin kotiin.

Taas alettiin odottelemaan vakituisia lupia, niissä piti mennä reilu vuosi. Nyt on vuosi odoteltu ja niissä menee vielä reilu vuosi.

Alan olla epätoivoinen koko lupien kanssa. Haluaisin jo itsekkin tehdä töitä. Hyvin luultavasti oman fyysisen kunnon takia joudun perustamaan firman, kukapa nyt haluaisi töihin sellaista joka ei voi täyttä päivää tehdä ja en edes haluaisi mennä sellaiseen työhön. Voisin hakea työlupaa heti ja perustaa firman, mutta sen jälkeen ainakin ollaan paikkaan sidottuja ja en ole ollenkaan varma haluanko asua täällä seuraavaa 20 vuotta ja jos mies saisi taas irtisanomisen, niin minun lupani menisi siinä.
Tällähetkellä ei ole ollenkaan kannattavaa minun mennä osa-aikaseen työhön, sillä nuorimmainen on vielä kotona ja päivähoitomaksut täällä on tonnin luokkaa kuussa, joten saisi melkoisesti tienata, että kannattaa. Lisäksi en voi tehdä edes vapaaehtoistöitä, koska ei sinne lapsia mukana saa viedä. Olen siis loukussa neljättä vuotta.

Neljä vuotta kotirouvailua ei ollut mun suunnitelma, kaksi vuotta lupasin. Ehkäpä minusta tulee höperö kotirouva, joka lopulta höösää puudeleita ja tekee kaikille ruokaa ja on nättinä, ehkä ei. 

Alla kuvia Kanadan länsirannikosta ja meidän pikkupikkupojista, jotka ovat jo kasvaneet.