torstai 15. lokakuuta 2015

Neljä vuotta kolmannen luokan kansalaisena

Vuonna 2011 mieheni sai töitä Kanadasta. Mietin pitkään mitä sitä tekisi, lähteäkkö Kanadaan vai jäädä Suomeen. Kanada voitti, sillä olin totaalisen poikki ja tarvitsin jonkun sortin tauon ja mikäpäs olisikaan parempi tauko kuin muutto ulkomaille ja leikkiä kotirouvaa tai niin minä ainakin kuvittelin.
Muutimme Kanadan Vancouveriin joulukuun 2011 alussa, paikkaan jossa en ollut ikinä käynyt, mutta joka tuntui heti lentokentälle laskeuduttua kodilta. En tiennyt mitä on vastassa.
Kaikki alkoi alusta. Pankkitilit piti avata, auto ostaa, hankkia sosiaaliturvatunnukset, ajokortti, etsiä asunto. Asunnon etsimisestä voisi tehdä melkein oman postauksen, niin mielenkiintoista se oli.

Löydettiin talo, vasta remontoitu, mielettömän kivalla paikalla ja kohtuuhintainen. Kolme kuukauden asumisen jälkee talossa ilmeni kosteusongelma, mikä lie sädesieniaikapommi siellä tikittikään, mutta meinattiin kuolla sinne ja tämä ei ole edes liioittelua. Onneksi vuokranantajat oli kultaisia ja purkivat vuodenvuokrasopimuksen välittömästi. Harmi vaan, että me menetettiin koko irtaimisto ja vaatteet sen takia ja mikään ei niitä korvanut. Löydettiin uusi vastavalmistunut paritalon puolikas, jossa asuttiin kolme päivää. Nukuttiin paksulla karpetilla ja jokaisella oli yksi vaatekerta. Ei ollut tullut vielä palkkaa, niin ei päästy patjakaupoille ja säästöt oli menneet edellisen talon irtaimistoon. Kolmen päivän asumisen jälkeen alakerran lattia oli märkä, huoltomiehen typerä moka ja me jouduttiin lähtemään, koska kosteat uudet materiaalit aiheuttivat oireita. Kolmesta päivästä maksetiin 4000 dollaria ja nukuttiin lattialla, ois päässyt melko hienoon hotelliinkin tuolla hinnalla ja palvelu olis ollut parempi.
Sen jälkeen oltiin kodittomia, seitsemän henkeä. Oli meillä sentään passit, auto ja vaatteet päällä. Menin lasten kanssa evakkoon sukulaisille Usan puolelle, mies jäi etsimään asuntoa. Kaksi viikkoa evakossa ja löydettiin asunto.

Noin kuukauden asumisen jälkeen tuli ilmoitus, että miehen työpaikka suljetaan, kaikki lähtee. Siitä meni kuukausi kun tuli Suomesta ilmoitus, että läheinen on sairastunut. Itse oli jumissa Kanadassa, sillä rahat oli menneet jo. Silloin tuntui, että mitäkö seuraavaksi kaatuu niskaan.

Syksyllä 2012 mies sai työtarjouksen Bostonista. Mietittiin sitä, että lähdetäänkö Bostoniin vai Suomeen. Olin sitä mieltä että Bostoniin, koska vuosi on oikeasti lyhyt aika ja jos tuon vuoden jälkeen lähtee takaisin, niin jäi kaikki näkemättä, koska vuodesta oli vaan selviydytty.
Bostonin seudulle muutettiin 2013 helmikuussa, taas paikkaan jossa en ollut käynyt ja josta en tiennyt mitään, luulin tosissani tulevani pienempään paikkaan kuin Vancouver ja taas olin väärässä.

Täältä sentään löydettiin asunto kohtuullisen helposti, harvempi säikähti sitä, että ollaan euroopasta ja meillä on valtavasti lapsia, Kanadassa se oli ongelma, eurooppalaisuus ja neljä poikaa.
Puolitoista vuotta asusteltiin rauhassa ja odoteltiin vakituista lupaa, mutta toisin kävi. Mies irtisanottiin ja meillä oli 60 päiväää lupa olla maassa. Olimme lähdössä takaisin Suomeen, mutta ystävä yllytti jäämään tänne. Mies sai tuurilla täältä töitä, siis oikeasti mielettömällä tuurilla.

Ajeltiin vuosi sitten Syyskuussa Kanadan Ottawaan hakemaan uutta viisumia tai siis jännittämään myönnetäänkö niitä meille. Kymmenen tuskaista päivää Kanadassa, sitä ennen kuukausi tuskaista päivää kotona, mies työttömänä ja tulevasta ei yhtään mitään tietoa. Meillä oli riski, että jos viisumia ei myönnetä joudutaan Kanadasta lähtemään eurooppaan ja palkkaamaan joku muuttofirma tyhjentämään meidän talo Usan puolelta. Lisäksi auto mikä oli Kanadassa niin sillekkin olisi pitänyt jotain tehdä. Onneksi luvat tuli ja päästiin takaisin kotiin.
Taas alettiin odottelemaan vakituisia lupia, niissä piti mennä reilu vuosi. Nyt on vuosi odoteltu ja niissä menee vielä reilu vuosi.

Alan olla epätoivoinen koko lupien kanssa. Haluaisin jo itsekkin tehdä töitä. Hyvin luultavasti oman fyysisen kunnon takia joudun perustamaan firman, kukapa nyt haluaisi töihin sellaista joka ei voi täyttä päivää tehdä ja en edes haluaisi mennä sellaiseen työhön. Voisin hakea työlupaa heti ja perustaa firman, mutta sen jälkeen ainakin ollaan paikkaan sidottuja ja en ole ollenkaan varma haluanko asua täällä seuraavaa 20 vuotta ja jos mies saisi taas irtisanomisen, niin minun lupani menisi siinä.
Tällähetkellä ei ole ollenkaan kannattavaa minun mennä osa-aikaseen työhön, sillä nuorimmainen on vielä kotona ja päivähoitomaksut täällä on tonnin luokkaa kuussa, joten saisi melkoisesti tienata, että kannattaa. Lisäksi en voi tehdä edes vapaaehtoistöitä, koska ei sinne lapsia mukana saa viedä. Olen siis loukussa neljättä vuotta.
Neljä vuotta kotirouvailua ei ollut mun suunnitelma, kaksi vuotta lupasin. Ehkäpä minusta tulee höperö kotirouva, joka lopulta höösää puudeleita ja tekee kaikille ruokaa ja on nättinä, ehkä ei. 


Alla kuvia Kanadan länsirannikosta ja meidän pikkupikkupojista, jotka ovat jo kasvaneet.









13 kommenttia:

  1. Vastaukset
    1. On se melkoinen ja tässä ei ollut kuin pintaraapaisu.
      Kiitos kommentista!

      Poista
  2. Ohhoh, aivan todella hurjaa tarinaa! Kyllä olisi itsellä mennyt sormi silmään ja vähäiset kamat kassiin ja menolippu Suomeen moisessa pyörityksessä. Sisukasta toimintaa teiltä! Ja jospa ne lupa-asiatkin jonain päivänä, byrokratia ja papereiden yltiöpäinen pyörittely taitaa olla valtiontoimistoissa ihmisten lempiharrastus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Monesti olen miettinyt paluuta, mutta tällä poppoolla lähteminen vaatii vähän enemmän, yksin jos olisin, olisin jo palanut. Lapset ovat kokeneet kaiken saman ja alkavat olla jo isoja, joten heidänkin mielipide painaa vaakakupissa aikapaljon.
      Byrokratia tosiaan vie aikaa ja rahaa ja hermoja, mutta kyllähän me se tiedettiin, ei vaan tiedetty näitä elämän käänteitä.
      Kiitos kommentista!

      Poista
  3. No jopas olet melkoisen tien sinakin kulkenut, hattua nostan. Suomalaisella sisulla, jaanpa selailemaan tarinoitasi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suomalainen sisu tai jääräpäisyys vie eteenpäin tai sitten niiden avulla junnataan paikalla, kun ei halua luovuttaa :)

      Kiitos kommentista!

      Poista
  4. Hurja tarina. Itse olisin lähtenyt jo aikaa sitten maitojunalla kotiin :D Hattua nostetaan täältäkin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen välillä sanonutkin meneväni Bostonin satamaan laivan kyytiin liftaamaan. Tosin jos palaa Suomeen, niin taas kaikki alkaa alusta ja se on rankaa. Lisäksi jos voin vähentää suurempia elämän käännöksiä nyt kun on lapset kotona asumassa, niin vähennän, sillä lasten stressi on myös melkoinen urakka kotiäidille. Vanhin lapsi on käynyt kuutta eri koulua ja on nyt yläkoulun viimeisellä. Haluaisin, että lukion kävisi samassa paikassa kaikki neljä vuotta.

      Kiitos kommentista!

      Poista
  5. Uskomatonta mitä vaikeuksia voi pieni ihminen kohdata lyhyen ajan sisällä :( Toivottavasti aurinko kohta taas paistaa. Tää muistuttaa itseäni siitä, että olisi hyvä olla säästöt tälläisiä tilanteita varten.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllähän se aurinkokin paistaa ja on niitä positiivisia juttuja paljonkin, tänään tällaista tuli mieleen kirjoittaa.
      Tosiaan itsekkin oppi tuossa Kanadan rytäkässä, että säästää täytyy ja tilillä pitää olla rahaa, vaikka nekinhän me menetettiin.

      Kiitos kommentista!

      Poista
  6. Hurja alkutaival teillä siellä Kanadassa. Jäin miettimään, miksi eurooppalaisuus ja neljä poikaa aiheuttivat vaikeuksia.

    Ymmärrän hyvin, ettei Suomeen paluu ole niin helppoa, vaikka vastoinkäymisiä tunkisi elämään ovista ja ikkunoista. Lapsiakin pitää ajatella, eikä yksinkertaisesti halua antaa periksi vaan selättää vaikeudet. Siksi esimerkiksi läheisten hyvää tarkoitettavat kehotukset tulla Suomeen tuntuvat joskus turhauttavilta.

    Hyvää jatkoa ja kaikkia ihania käänteitä toivottelen teille!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vancouverin seudulla aasialaiset omistaa hyvin paljon ja niiden (anteeksi yleistä) mielestä eurooppalaiset ovat epäsiistejä ja isot perheet tuhoavat kaiken. Eräskin kiinalainen vuokranantaja sanoi suoraan, ettei vuokraa meille koska tuhoatte talon ja ette pidä sitä siistinä, talo oli siinä kunnossa, että olisin joutunut viikon siivoamaan sitä, ennen kuin se olisi yltänyt mun siisteystasolle. Onneksi sieltä sentään löytyy niitäkin aasialaisia, joilla oli isot perheet ja uskalsivat vuokrata isoille perheille. Käytiin katsomassa 40 eri vaihtoehtoa ja niistä yksi saatiin vuokralle, joten haastavaa se oli.

      Kyllähän sitä välillä turhautuu kun pyydetään takaisin suomeen, mutta se on taas ihan oma projekti, eikä se suju välttämättä sen paremmin kuin elämä täällä, mutta tottahan minä ystävia ja sukua ymmärrän, että pyytävät takaisin, olisin huolissaan jos kukaan ei pyytäis :) .

      Kiitos ja sinulle kanssa kaikkea hyvää!

      Kiitos kommentista!

      Poista
  7. Teillä on ollut epäonnea matkassa ennemmän kuin laki salii. Toivottavasti tulevaisuus on valoisa ja byrokratian rattaistakin pääsee joskus:)

    VastaaPoista

Kiitos kommentista!