Sunnuntai päiväkävelyllä, no ei suinkaan.

Sunnuntaipäivän ratoksi lähdettiin patikointiretkelle Mt. Monadnockille. Suunnitelmissa oli tosin päiväkävelylle merenranta kaupunkiin, mutta lähdettiinkin kiipeämään vuorelle. Me kun luultiin, että reitti on helppo ja siinä menee muutama tunti. Onneksi sentään varasin mukaan pieniä välipaloja, pähkinöitä ja suklaata, ilman niitä ei oltaisi kyllä selvitty. No ei me ihan huipulle kiivettykkään, nähtiin kuitenkin huippu. Sinne olisi ollut vielä vartti kiipeämistä ja meillä alkoi jo vesi loppua. Lapsetkin olivat jo valmiita laskeutumaan. Päästiin sentään 870 metrin korkeuteen, josta itse kiivettiin 350 metriä.
Ylös mennessä valittiin reitiksi suositeltu polku, joka osottautui vääräksi valinnaksi. Vastassa oli turhan jyrkkiä nousuja lapsille mulle. Ihmeellisesti nuorimmainenkin kiipesi mäet ylös, välillä pysähtyi lepäämään, koska äiti pakotti. Meikäläisen kunto ei meinannut riittää tai niin luulin, meinasi vaan energiat loppua ja pienen välipalan jälkeen taas jaksoi.
Alastulo oli varmasti ajallisesti yhtä paljon, kuin ylösmeno, vaikka valittiinkin loivempi reitti alas. Nuorimmaisella alkoi loppua mielenkiinto ja kunto, isi pääsi kantohommiin. Sinnillä kuitenkin selvittiin autolle.
Eipä ollut oikeasti mikään sunnuntaikävely, rankkaa reeniä tuo oli. Katsotaan selviänkö huomenna ylös sängystä. 

Ei ollut oikeasti mikään koko perheen retkeilykohde, saa tuo nuorimmainen kasvaa muutaman vuoden, ennen kuin pääsee uudestaan.

Mammakin selvisi koko reissun.

Muksut yllättivät ja suorastaan juoksivat ylös.

Jopa nuorimmainen jaksoi, melkein alas saakka.

Taukoja pidettiin joka välissä.

Ja ne maisemat, ei niitä kameraan saa tallennettua.

Tirppikin pääsi kuvaan.